Kapitalismin politiikka on yritystoimintaa

Porvarillinen media sanoo, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Tämä on tietenkin valehtelua, koska se kätkee politiikan olemuksen ja perussisällön. Me kommunistit sanomme rehellisemmin, että politiikka on luokkataistelun järjestäytynyt muoto, vaikka sekin on vain puolitotuus. 

Vallanpitäjät ajattelevat, mutta eivät sano julkisuudessa, että politiikka on kansan kurissapitämistä, väkivaltakone -valtion avulla, riiston mahdollistamiseksi. Tarvittaessa ne ajattelevat oikein ja vaaikenevat viisaasti. Sosiologit sanovat ehkä, että politiikka on kansakunnaksi nimitetyn yhteison järjestäytymisen muoto. Abstraktisuudessaan sekin  pitää tietysti paikkansa. Kuka keksii vielä lisää määritelmiä?

Kuten sanottu, nuo määritelmät ovat osatotuuksia. Ne ovat irti konkreettisista, historiallisista ja yhteiskunnallisista yhteyksistään. Valtio on politiikan ydin, ja valtion olemus on väkivalta. Se yhteiskuntaluokka, joka pitä valtiota hallussaan, päättää kaikesta politiikasta, suojellen valtaluokan oikeuksia.  Valtion tehtävä on säädellä luokkien välistä taistelua aselepoa muistuttavan luokkarauhan ylläpitämiseksi, mutta sekin tapahtuu aina vallassaolevan luokan eduksi. 

Porvariston valtaannousu tapahtui viimeisen parin sadan vuoden aikana veristen vallankumousten kautta. Elämme oikeastaan vielä noiden kumousten jälkivaihetta, sillä nuo väkivaltaiset tapahtumat ovat edelleen muistissa ja seurauksiltaan vaikuttamassa tämän päivän politiikaan Euroopassa. Kapitalismin politiikka on luokkien välistä taistelua vallasta ja taloudellisista eduista. 

Luokkajako on pelkistynyt pääomien keskittymisen ja teknisen kehityksen seurauksena neljään luokkaan, jossa pääluokat ovat 1) taloudellisia pääomia omistava pieni ihmisjoukko eli porvaristo, ja 2) pääomia omistamaton suuri ihmisjoukko, työväenluokka. Väliluokiksi on muodostunut 3) aateliston jatkaja ja koulujärjestelmän rekrytoima sivistyneistö. 4) Neljännen luokan muodostaa poliittinen eliitti, joka on sivistyneistöstä eriytynyt sosiaalista pääomaa eli valtarooleja omistava ryhmä. 

Kukin luokka taistelee vallasta ja ajaa omia taloudellisia etujaan. Mikään luokka ei ole rajoiltaan ehdoton eikä pysyvyydeltään muuttumaton. Jokainen luokka on lisäksi sisäiseltä hierarkkialtaan hyvin  jakautunut jäsenistön taloudellisen, koulutuksellisen ja sosiaalisten roolien mukaisesti. Puolueiden sisäistä hierarkkiaa sävyttää mielenkiintoisesti pääomien yksilöllinen jakautuminen ideologian sisällä. Se on mahdollista sen vuoksi, että luokkajako on objektiivinen ja poliittinen mielipiden on subjektiivinen asia. 

Politiikan organisaatio on kapitalismin hengen mukaisesti yritysmuotoinen. Puolueet ovat lakisäädösten mukaan eräänlaisia yrityskonserneja, joiden johtavat yksilöt  muistuttavat toimintaperiaatteiltaan poliittisia bonuksia kerääviä alihankkijoita, jotka samalla kilpailevat yrityksen, eli puolueen, johdon valtaamisesta. Johtoaseman valtaaminen antaa poliittisia palkitsemis- ja sanktiovälineitä kilpailijoita vastaan. 

Puoluekonsernin sosiaalinen alkupääoma muodostuu 5000 nimestä. Rahallisesta pääomasta jäsenmaksut muodostavat entistä vähäisemmän osan. Jos puoluekonserni on saanut edustajan eduskuntaan, valtio maksaa verorahoista niille miljoonia euroja yritystukea. Valtio tukee myös muulla tavalla, ja myös muita polittisia yrityksiä, kuin puolueita. Varsinainen rahoitus suurimmille puoluekonserneille, kuten Kokoomukselle ja Kepulle, tulee kapitalismin varsinaisilta pääoman omistajilta. Äskettäinen vaalitukiskandaali on tästä asiasta vielä jokaisen muistissa.

Johtoasemassa olevat henkilöt ovat asiallisesti yksityisiä yrittäjiä, mutta muodollisesti he ovat kuitenkin konsernin palkkalistoilla. Osallistuminen kunnanvaltuuston, kansanedustajan tai presidentin vaalin ehdokkaaksi edellyttä ehdokkaalta henkilökohtaisia pääomasijoituksia vaalityöhön, joten köyhät karsiutuvat jo kättelyssä. Ehdokkaan tukiryhmän toiminnassa pelkistyy yritystoiminnallinen periaate täydellisesti. Ehdokas on markkinoitava tuote, joka pitää myydä mahdollisille kannattajille vaalimarkkinoilla keinoilla millä hyvänsä.

Puolueen omaksuma tavoite asettaa tietyt rajaehdot ehdokkaan brändin muodostamiselle. Ehdokas laatii strategian ja taktiikan tavoitteen toteuttamista varten, niin kuin sodassa konsanaan. Vaaliohjelmat ja julistukset muodostavat strategian. Taisteluvänineinä ovat ehdokkaan kirjoitukset, puheviestintä, painotuotteet, mediaseksikkyys, logot, imago, raha ja mainonta. Taistelutaktiikka muodostuu sukkelasta liikkumisesta siinä median ja informaation maastossa, johon äänestäjät on sitoutettu kasvatuksen ja sosiaalisen siteen avulla. Liiketoiminnan mainostoimistot ovat tässä taistelussa ratkaisevia sotaliitolaisia.

Porvarillisen yritystoiminnan ideana politiikassa on pitää poliittinen eliitti ja kansa barrigaadin eri puolilla. Demokratia ei siten voi kuulua porvarilliseen demokratiaan. Politiikan subjekti on yrittäjä ja objekti on kansa. Muuten poliittinen eliitti yrityksineen ei voi hyödyntää äänestäjäkuntaa markkina-alueenan. Niinpä jonkin yhteiskuntaluokan etuja ajava poliittinen yritys ei kanna huolta, saman luokan, mutta eri ryhmien, keskinäisestä yhtenäisyydestä. Esimerkiksi jokainen porvaripuolue taistelee ainoastaan oman yrityksensä pienestä edusta, vaikka on kapitalismin kannalla. 

Ainoa kriteeri poliittisen puolueen perustamiselle on saada hankituksi 5000 nimeä, löytää poliittinen ekolokero eli markkinarako brändille, jonka avulla poliittista pääomaa mahdollisesti voidaan kasata ja kasvattaa. Kapitalismissa politiikka on näin ulkoistettu pääoman omistajilta poliittisille yksityisyrittäjille. Voittajat saavat palkinnoksi poliittisen vallan valtiossa. Tämä politiikan ulkoistaminen on samalla asettanut puolueelle ehdottoman päämäärän: Säilyttää kapitalismi. Alue on laaja, joten siinä riittää toimintakenttää monenlaisille puolueille. Suomessa kaikki puolueet ovat omaksuneet tämän tehtäväasetelman.

Joku voi kysyä, että entä vasemmisto ja kommunistisirpaleiden lukuisa kirjo. Valitettavasti nekin ovat omaksuneet kapitalistisen järjestelmän toimeksiannon. Kapitalismi tarvitsee myös antipuolueita. Ne tulevat halvaksi yhteiskunnalle, niistä ei ole mitään vaaraa järjestelmälle, mutta ne kiillottavat kapitalismin ja porvarillisen demoktaian julkisivua mukademokratialla, mukasallivuudella ja mukasuvaitsevaisuudella. Niiltä edellytetään vain yhtä asiaa: pysykää yksityisinä yrittäjinä, irrallisina ja toisianne vastaan taistelevina pienempinä tai suurempina sirpaleina. Juuri sellaisina kapatilismi tarvitsee niitä.

Kansan muutosmielialojen hillitseminen vaatii toisiaan vastaan taistelevia vasemmistolaisia ja kommunistisia sirpalepuolueita. Kansanjoukkojen poliittiseen masentamiseen ei ole toista tehokkaampaa keinoa kuin työväenliikkeen hajanaisena pitäminen.